Svetlana Vasilenko

Ihmisen psyyken kuvaaja

Henkilöhistoria
Kirjailijana
Tuotanto

Henkilöhistoria

Svetlana Vasilenko on palkittu ja arvostettu 1980-luvulta asti aktiivisesti toiminut proosakirjailija, runoilija ja käsikirjoittaja. Vasilenko syntyi vuonna 1956 ohjustukikohdan viereen rakennetussa etelävenäläisessä suljetussa kaupungissa nimeltä Kapustin Jar. Vasilenkon äiti oli ukrainalainen rakennusinsinööri ja ja isä ohjustukikohdassa työskennellyt upseeri. Isä jätti työnsä, suljetun kaupungin sekä perheensä Kuuban kriisin jälkeen, ja äiti jäi tyttären kanssa asumaan pieneen taloon. Vasilenko varttui naisten asuttamassa kodissa ja otti äitinsä sukunimen. Hän tiesi kuusivuotiaana, mitä molekyylit ovat, ja lapsuudessa hänen esikuvansa oli ensimmäinen avaruudessa ollut nainen, Valentina Tereškova.

Kirjailijana

Vasilenko alkoi kirjoittaa runoja 10-vuotiaana. 17-vuotiaana Vasilenkon runo julkaistiin Komsomolskaja Pravdassa. Hän toivoi tulevansa Dostojevskin kaltaiseksi ihmisen psyyken kuvaajaksi ja haki opiskelemaan psykologiaa, muttei päässyt. Hän teki töitä kankaita valmistavassa tehtaassa ja myöhemmin postinkantajana Moskovassa. Hän pääsi opiskelemaan Gorkin kirjallisuusinstituuttiin vuonna 1978, ja vuonna 1982 julkaistiin ensimmäinen Vasilenkon kertomus, Za saigakami (suom. ”Saiga-antilooppien perässä), jonka kriitikot pian nimesivät vuoden parhaaksi proosateokseksi. Kuusi vuotta myöhemmin julkaistiin seuraava teos, Zvonkoje imja (suom. Kutsumanimi). Harvakseltaan julkaisevalta Vasilenkolta on ilmestynyt viimeisin teos vuonna 2018.

Hänen tuotantonsa kattaa romaanin, useita lyhyempiä proosateoksia, runoja sekä elokuvien käsikirjoituksia. Vuodesta 1996 hän on toiminut Venäjän kirjailijaliiton pääsihteerinä.

Tuotanto

Vasilenko ja venäläinen naisproosa 

Vasilenko joutui uransa alussa kohtaamaan perestroikan ajan Moskovan kirjallisuus- ja kustantajapiirien miesvaltaisuuden sekä naisiin kohdistuvat ennakkoluulot ja syrjinnän. Naisten kirjoittamat teokset hylättiin kustantamoissa helposti, sillä niiden ajateltiin käsittelevän naisten ongelmia, jotka eivät puhuttelisi laajempaa yleisöä. Vasilenko päätti kollegojensa kanssa perustaa Novye amazonki (suom. Uudet amazonit) kirjailijakollektiivin. He julkaisivat 1990-91 naiskirjailijoiden kokoelmanteokset, jotka herättivät paljon keskustelua sekä Venäjällä että kansainvälisesti. Kävi ilmi, että heillä oli omanlaisensa ja merkittävä näkökulma mullistuksen vallassa olevaan yhteiskuntaan ja venäläisen kirjallisuuden perinteeseen.  

Uudet amazonit alkoivat tietoisesti käyttää julkaisemistaan teoksista termiä naisproosa, sillä he halusivat korostaa sitä, että maailman kokeminen on sukupuolittunutta, ja että kirjallisuudessa oli korkea aika saada kuuluviin uusia ja toisenlaisia ääniä. Heille oli tärkeää kirjoittaa omasta kokemuksestaan, tuoda esiin yhteyttä naissukupolvien välillä sekä tutkia ja luoda naisen identiteettiä. Naisproosan olemassaolo oli heille välttämätöntä, ajan ja paikan sanelemaa, kuten on kirjoitettu kollektiivin ensimmäisen proosakokoelman (Ne pomnjaštšaja zla, suom. Ei muisteta pahalla 1990) johdannossa.  

Vasilenkon tuotannon teemat 

Tutkija Marja Sorvari on luonnehtinut Vasilenkoa yhdeksi mielenkiintoisimmista perestroikan ja perestroikan jälkeisen ajan kirjailijoista. Vasilenkon tuotantoa, kuten suurta osaa 80- ja 90-lukujen naisproosasta, määrittää vahva omakohtaisuus. Tämä ilmenee Vasilenkon lapsuudenympäristön kuvauksena hänen teostensa miljöissä: suljetussa sotilaskaupungissa, pienessä talossa ja puutarhassa sekä etelävenäläisellä arolla. Vasilenkon oman elämäntarinan monet elementit saavat muotoja hänen proosassaan. Laajempiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin nivoutuvat henkilökohtaiset kokemukset miehistä, Neuvostoliitossa naiseksi varttumisesta, kuoleman kohtaamisesta sekä ydintuhon uhkan läsnäolosta. 

Vasilenko itse on eräässä haastattelussa nimennyt kirjailijantyönsä tärkeimmäksi periaatteeksi kirjoittaa sekä omasta että ympäröivästä elämästä. Hänen henkilöhahmojaan ovat naiset, vammaiset, lapset, köyhät ja eläimet; hän kirjoittaa esiin venäläisen ja patriarkaalisen neuvostoyhteiskunnan marginaalissa koettua ja aistittua elämää. Vasilenkon realismi on osin synkkää, mutta siinä on toiveikkuutta, joka itselleni avautuu omaehtoisena identiteetin ja merkityksen etsimisenä.

 Vasilenko ja eläimet 

Eläimet ryömivät kirjailijan proosateoksiin vahvaa symboliikkaa tihkuvina hahmoina ja eläimiltä lainattuina piirteinä, joilla kuvaillaan rikkaasti ihmishenkilöhahmoja. Ihmiset ja eläimet sekoittuvat kielikuvissa ja kehollisuuden kuvauksessa toisiinsa ja kohtaavat toisensa kuin uhrit naiseutta ja ruumiillisuutta hylkivässä yhteiskunnassa. 

 

Mielenkiintoista eläinkuvastoa löytyy esimerkiksi Vasilenkon toistaiseksi ainoasta suomennetusta kertomuksesta Nassu. Se löytyy Arja Rosenholmin ja Eila Salmisen kokoamasta Puhu Maria! Uutta venäläistä naiskirjallisuutta -kokoelmasta (1997). Kertomuksen pääteemoja ovat sukupuoli-identiteetin ja ruumiillisuuden lisäksi sosiaaliset normit, äiti-lapsisuhde sekä ihmisen suhde eläimiin. Eläimyys, ihmisyys, köyhyys ja naiseus risteilevät ja muodostavat monikerroksisen ja monitulkintaisen kokonaisuuden, joka on kirjoitettu koskettavasti.

”Eläimyys, ihmisyys, köyhyys ja naiseus risteilevät ja muodostavat
monikerroksisen ja monitulkintaisen kokonaisuuden.” – SUVI TABELL

Verk i svensk översättning

No items found

Teksti:

Suvi Tabell